Yö vie haaveilijan

Nämä päivät olen taas ajatellut sinua. Olen viettänyt yksinäiset yöni miettien, kuinka hyvältä taas tuntuisikaan nukkua kainalossasi, kuinka hyvältä taas tuntuisi olla sylissäsi, tuntea kosketuksesi ihollani, huulesi huulillani. Mietin niitä onnenhetkiäni. Niin kuin silloin, kun seisoimme aallonmurtajalla, seisoimme vain hiljaa tiukasti toisiimme painautuneina, mitään muuta ei tarvittu. Se oli yksi elämäni romanttisimmista hetkistä. Välillämme oli vetovoimaa ensi sekunnista asti. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, haparoiva sydämeni otti uudestaan ensiaskeliaan, löysin kadoksissa olleet tunteeni. En jaksa uskoa, että löysin ne vain kadottaakseni ne uudestaan.

Remontin aika?

Että osaakin olla mieli ailahtelevainen. Stressin jälkimainigeissa tulee taas ajateltua ihan liikaa.

Havahduin ahdistavaan ajatukseen. Ihan kuin olisin äkillisesti menettänyt kaiken. Vaikkakin - jos ei omista mitään, ei mitään menetäkään. Olen seissyt meren rannalla tuulta vasten kämmenet täynnä hiekkaa. Nyt käteni ovat tyhjät. Osittain voin syyttää tuulta, mutta osa on valunut sormieni lävitse, en ole pitänyt tarpeeksi tiukasti kiinni. Olenko antanut liian helposti periksi? Olisiko minun pitänyt pitää tiukemmin kiinni? Vai olisiko minun pitänyt pitää tunteeni aisoissa? Murehtiminen jälkikäteen ei auta mitään, mutta kaipaukselleni en mitään voi. Miksi pitikin päästää tunteet mukaan? Minkä ihmeen takia? Että tuntuisi yksinolo taas mahdollisimman tyhjältä?

Muistan vielä sen tunteen, ajatuksen siitä, että näin tämän kaiken kuuluikin mennä. Juuri nyt ei tunnu sellaiselta. Jälkeenpäinhän ne tuntemukset tulevat. Ehkä elämällä on suurempia suunnitelmia minun varalleni, ehkä luvassa on jotain parempaa?

Olen niin väsynyt. Väsynyt näihin kaikkiin ihmissuhdeongelmiin, työhön, näihin ahtaisiin katuihin, ahdasmielisiin ihmisiin. Olen ihan kypsä vaihtamaan maisemaa. Vaan auttaako se kuitenkaan mitään? Muuttuisiko mikään? Alkaa vaikuttaa siltä että kaikki on vain omassa päässäni. Toisaalta - menneisyydestä ei eroon pääse, tulevaisuutta on turha hirveästi suunnitella, olisi edes tässä hetkessä hyvä olla. Valitettavasti elämä tekee kyyniseksi. Ensimmäisenä uuden tuttavuuden nähdessään sitä miettii, mitähän vikaa tuossakin on.

Remontoinko elämääni vuoden sykleissä? Taas tuntuisi olevan uudistuksen aika. Vuosi sitten remontoin urakalla, enkä kadu pätkääkään. En kaipaa mitään niistä ajoista. Kuluneesta vuodesta luulen jääväni kaipaamaan. Ehkä minun ei tällä kertaa tarvitsisi ihan jokaista siltaa takanani polttaa.

Haaveilu pitäisi kieltää lailla. Haaveilu rasittaa sydäntä. Olisiko tämä elämä helpompaa jos ei olisi näin pahasti tunneihminen? Käyttäisikin päätöksiä tehdessä vain järkeään. Sitä päivää taitaa joutua odottelemaan melkoisen pitkään. Ehkä seuraavassa elämässä.


Antti Tuisku: Lämpö

Mun ympärillä on vain yö ja liian suuri hiljaisuus
Mun kynttilät on sammuneet, kaipaan sua
Ja ikkunassa valvoo kuu, kun tyynyllesi harhaudun
ja lakanoihin jäätymään, ilman sua

Sun lämpö poltti kaiken jään
Taas kaipaan syliin lämpimään
Niin pienen hetken hengittää lämpöäsi sain

Hyvä mies tilauksessa

Yksi fiksu, mukava ja kiltti mies tänne, kiitos. Jonkinlainen suhde voisi todella tasapainottaa tätä ajelehtimistani. Pitääkin olla niin kranttu. Afrodite vain viettelee, leikittelee ja hylkää. Miesparat! Minkäänlainen yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ei kiinnosta kenenkään kanssa, mutta tähän hetkeen voisin mukavan miehen huolia. Ehkä nunnaluostari olisi kuitenkin parempi ratkaisu.

Kuinka joskus kaipaankaan saada olla heikko

Jäin kiinni rysän päältä. Yllätin itseni ajattelemasta, miten hyvältä tuntuisikaan, jos saisin käpertyä kainaloosi, silittäisit minua. Painaisit minut syliisi ja antaisit suukon otsalle. Saisin hetken olla heikompi, saisin olla pärjäämättä yksin. Saisin heittää kaikki maailman huolet harteiltani ja nyyhkyttää, ja sinä kuivaisit kyyneleeni. Saisin myöntää, että en voi pelastaa kuin korkeintaan itseni. Saisin olla avuton, ja sinä pitäisit minut pystyssä.

Pärjään yksin. Tämä olotila pääsääntöisesti sopii minulle. Liihotan linnun lailla, vapaana. Välillä sitä vain toivoisi, että löytäisi oksan, jolle pysähtyä hetkeksi lepäämään.

Matkan päältä, päivä 6

Istuin bussissa. Katselin harmaata taivasta. Maisemat vilistivät ohitseni, mutta taivas pysyi paikallaan. Aurinko oli nousemassa, kultainen juova pilvien välissä kieli siitä. Yritin olla kuulematta oppaan selostusta huonohkolla englannilla. Kontrasti eiliseen oli valtava.

Taivas pysyi paikallaan. Minua kylmäsi. Hetken tunsin olevani valtavan yksinäinen. Kultainen juova levisi ja vääristyi. Jossain tuolla sinä olet, saman taivaan alla, silti kaukana, ulottumattomissa.

---

Söin paikallista keittoa. Se oli mausteista ja kuumaa, kuten pitääkin. Poskeni hehkuivat kylmän jäljiltä. Keitto oli ihanaa. Koin vesiputoksella tunteen, jollaisen viimeksi koin kotona noin vuosi sitten. Silloin makasin pellolla olevalla siirtolohkareella ja katselin tähtiä.

Nyt seisoin, katsoin kanjoniin. Vesiputous jylisi takanani ja edessäni, aurinko värjäsi taivaan kultaan ja punaiseen. Yhtäkkiä en enää kuullut putousta. En enää nähnyt muita ihmisiä. Maisema alkoi sumentua silmissäni, mutta minua ei pelottanut. Tunsin syvää rauhaa ja tasapainoa. Minun ei tarvinnut nähdä ollakseni läsnä. Tänne minä kuulun, Maan syliin.

Kuplan vanki

Matkalla. Selkä menosuuntaan, niin en näe minne olen menossa. Ympärillä hahmoja, jokainen omaan maailmaansa sulkeutuneena. Joku nauraa, on ehkä hieman päihtynyt. Ahtaita maailmoja ympärillä, silti istumme niin tiiviisti että toiset maailmat tunkeutuvat omaani. Kietovat lonkeroitaan tämän kuplani ympärille, en voi välttyä kontaktilta.

Ihmiset ovat yksinäisiä, vaikka ovat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Kuplat törmäilevät, ja joskus - hyvin harvoin tosin - kuplat yhdistyvät, ja yhtäkkiä yhden vankina onkin kaksi sielua. Silloin on vielä ahtaampaa.

Miksi olemme yksinäisiä? Miksi emme vain rohkeasti avaa kuplaamme uusille kiinnostaville ihmisille? Mitä menettäisimme? Voisiko se olla ainakaan nykyistä pahempaa?