Uudessa-Seelannissa on jo vuosi 2009.

Saanko aloittaa taas alusta, jakaa pakasta uudet kortit? Kiitos viime vuodesta, ja siitä että sain mahdollisuuden aloittaa uuden pelin. Pelasin niin kummallisesti, että en jossain vaiheessa osannut sanoa voitinko vai hävisinkö. Reilusti voiton puolella kuitenkin ollaan. Fiksut lopettavat ajoissa, ahneet jatkavat. Janoan lisää elämää. Ensi vuonna nostan panoksia vieläkin korkeammalle. Pelaan riskillä.

Afroditen faktaruutu

Tämmöistä tällä kertaa...


Nukutko alasti?
- Kyllä, mutta en viime aikoina, kun kotona on niin kylmä. Aamulla ei halua poistua peiton alta, jos ei ole valmiiksi vaatteita päällä.

Oletko koskaan kaatanut joulukuusta?
- Olen kyllä, monena vuonna.

Onko sinua koskaan leikattu?
- Ei tietääkseni.

Luetko sanomalehdestä kuolinilmoitukset?
- No en aktiivisesti.

Oletko koskaan lähtenyt ulos ilman alusvaatteita?
- Joskus, harvemmin.

Oletko tanssinut pöydällä tai baaritiskillä?
- Pöydällä kyllä. Baaritiskillä en ainakaan myönnä tanssineeni.

Oletko ollut sokkotreffeillä?
- En.

Pitäisikö aviopuolisoiden mielestäsi tietää toisistaan kaikki?
- Se on ehkä mahdotonta. Avoimuutta pitää olla, mutta myös omaa tilaa ja omia juttuja. Sanotaan vaikka että tärkeistä asioista pitäisi tietää.

Oletko hypännyt benji-hypyn?
- En.

Pitäisikö miedot huumeet mielestäsi laillistaa?
- Ei.

Laulatko suihkussa?
- En. Silloin menisi helposti vettä suuhun. Laulaminen ei ole hukkumiskuoleman arvoista.

Uskotko ihmeisiin?
- Uskon. Tavallaan. (Tähän voisi tulla kilometrin pituinen täsmentävä selitys, mutta ei nyt tule.)

Oletko koskaan joutunut hautaamaan lemmikkiäsi?
- Kyllä, monestikin.

Kannatatko kuolemanrangaistusta?
- En.

Suostuisitko olla peseytymättä 3 kuukautta, jos saisit 16 000 euroa?
- Voisin ainakin olla peseytymättä viikon, jos saisin siitä 1333 €. Tai päivä kerrallaan, 190 €/d.

Tykkäätkö juhlista?
- Riippuu vähän tilanteesta. Kyllä, mutta monesti ennen juhlia tulee olo, etten halua lähteä.

Jos voisit, haluaisitko aina pysyä tietyn ikäisenä?
- En. Tai lapsena ei ollut niin huolia, saattoi vain leikkiä, sellainen voisin haluta olla. Mutta mitäpä sitä suotta haikailemaan mahdottomia.

Uskotko horoskooppeihin?
- En juurikaan. Silti ne joskus pitävät pelottavan hyvin paikkaansa.

Kutiatko helposti?
- Erittäin helposti.

Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä?
- En voi väittää tehneeni niin.

Koska ärsyynnyit viimeksi?
- Eilen illalla liikenteessä. Ja ihan turhasta.

Koska viimeksi löit jotakuta?
- En lyö ihmisiä.

Oletko koskaan sytyttänyt tulipaloa?
- En. Kaikki sytyttämäni tulet ovat olleet hallinnassa. Tjaa, no ihmisten sisäisistä roihuista en mene takuuseen.

Uskotko, että muilla planeetoilla on älyllistä elämää?
- Voi hyvinkin olla. Ovat sen verran fiksuja etteivät haikaile tänne.

Oletko tehnyt testamentin?
- Elinluovutustestamentin olen.

Missä maissa haluaisit käydä?
- Useassakin.

Antaisitko kumppanillesi anteeksi jos hän pettäisi sinua?
- Anteeksianto tulee ajan myötä. En usko että voin koskaan unohtaa. Jos olisin nyt parisuhteessa ja tällainen paljastuisi, lähtisin todennäköisesti heti. En jaksaisi uskoa että se jäisi yhteen kertaan. Lähteminen ei kuitenkaan tarkoita etteikö voisi antaa anteeksi.

Kuka on tärkein ihminen elämässäsi?
- Minä itse. Lopultakin olen sen ymmärtänyt.

Missä tilanteessa olisit valmis tappamaan itsesi?
- Ei tule sellaista tilannetta mieleen.

Ovatko naiset heikompia kuin miehet?
- Fyysisesti monesti ovat. Henkinen vahvuus ei ole kiinni sukupuolesta.

Pelkäätkö karhuja?
- En.

Oletko koskaan mennyt väärään bussiin? Minne päädyit?
- Olen. Linja-autoasemalla laituri oli oikea, vain bussi väärä. Päädyin toiselle laiturille ja siitä takaisin lähtöpisteeseen.

Kuinka usein matkustat linja-autolla, takseilla tai junilla?
- Nykyään yhä harvemmin.

Katsotko telkkaria joka päivä? Edes vähän?
- En edes vähän.

Kenelle annoit viimeksi numerosi?
- Eräälle suomalaiselle tytölle ulkomailla, että voimme sopia illallisen ajankohdasta.

Käytätkö talvella pipoa? Jos et, niin miksi?
- Käytän. Muuten pää paleltuu. Töihin mennessä siirtyminen asunnolta parkkipaikalle ja toiselta parkkipaikalta toimistolle ei vaadi välttämättä pipoa, mutta siitä yhtään pidemmille reissuille otan hatun mukaan.

Oletko riidoissa kenenkään tärkeän henkilön kanssa tällä hetkellä?
- Tietääkseni en ole riidoissa kenenkään kanssa. Puheväleissä en ole yhden ihmisen kanssa, mutta hän ei ole tärkeä.

Mikä oli parasta kesässä -08?
- Läheisyys. Intohimo.

Soittaisitko häissäsi kappaletta, jota viimeisimpänä kuuntelit?
- Se ei ehkä oikein soveltuisi häissä soitettavaksi.

Menisitkö naimisiin sen henkilön kanssa, ketä ajattelit viimeiseksi ?
- Sori E, pelkkä läheinen ystävyytemme ei riittäisi minulle.

Kertoisitko suurimman salaisuutesi henkilölle, jota halasit viimeksi?
- En kertoisi. En oikeastaan tunne viimeksi halaamaani henkilöä.

Löisitkö henkilöä, jonka takia viimeksi itkit?
- En löisi.

Suutelisitko henkilöä, jota viimeisimpänä ajattelit?
- Kollegaa. En suutelisi.

Kenelle haluaisit antaa pusun poskelle?
- Ainakin muutamalle. Moni ihminen ansaitsisi sen. Tässä maailmassa pussaillaan ihan liian vähän.

Oletko rauhallinen ihminen?
- Olen pääsääntöisesti rauhallinen. Välillä hermostun kyllä ihan pienistä jutuista. Etenkin liikenteessä.

Seuraatko BB:tä?
- En ole koskaan seurannut.

Milloin viimeksi olet ollut metrossa?
- Taisi olla kolme viikkoa sitten.

Voisitko osallistua Idolsiin?
- En. Olen tietoinen rajoitteistani.

Pidätkö hiuksistasi?
- Pidän. Jos ei tarvitse yrittää laittaa niitä siististi.

Olisitko valmis äidiksi/isäksi?
- En kummaksikaan. Vaatii toiselta osapuolelta melko paljon että voisin uskoa tarpeeksi tulevaan.

Kuka sanoi sinulle viimeksi jotain kaunista?
- Eilinen treffiseurani.

Matkatilitys, kuitti talteen

Joulureissuni oli hyvin henkinen matka. Koin matkan päällä jotain, jota monet voisivat pitää tavallaan uskonnollisena kokemuksena. Minä - koen tehneeni matkan itseeni. Olin lopultakin valmis ottamaan itseni ja ajatukseni vastaan. Miksi minun piti lähteä pois tehdäkseni matkan niinkin lähelle kuin itseeni?

Lähtö
Nuo sekavat tunnelmat ovat jo melkein unohtuneet. Jätin taakseni kuitenkin repaleisia ihmissuhteita, yhdet viime hetken oharit (joiden tilinpäätös taitaa vielä odottaa minua, en odota innolla), pettymyksiä, odotuksia, virittyneitä jännitteitä. Koko homma kulminoitui lähtöä edeltävän yön painajaiseen, jossa vuosien takainen tuttu ahdistus kurkisteli ilkkuen, takertuen kurkkuuni, kuristaen ja jättäen jälkeensä pahan olon. Kaaos oli kuitenkin yllättävän helppo jättää taakseen.

Minä
Mitä minulle tapahtui? Koin tunteita ja tuntemuksia, ja koin ne vahvasti. Annoin itselleni luvan kokea vahvasti. Arjen ympyrät eivät olleet tukahduttamassa niitä, sain olla kuka tahansa. Voisin sanoa kokeneeni valaistumisen, jos - no vaikka jos nyt tuntisin olevani jotenkin viisaampi kuin ennen lähtöä, jos tietäisin mitä minun pitää tehdä, mikä on suuntani. Mutta en sano niin. Voisin sanoa kokeneeni uskonnollisen elämyksen, jos minusta tuntuisi että jokin suurempi voima olisi liikuttanut minua. Mutta en sano niin. Sanon vain tämän: löysin, ainakin hetkellisesti, jonkinlaisen henkisen tasapainon. Ihan kuin yhtäkkiä olisi ollut helpompi hengittää.

Tuntemusta on hankala eritellä tai selittää, mutta yritän vähän. Koin jonnekin kuulumisen tunnetta, joka ei kuitenkaan ollut paikkasidonnaista. Se, että olin kokenut jotain vastaavaa aiemmin (jotain minkä kuvittelin olevan paikkasidonnaista sikäli että tuntemus tapahtui ympäristössä, jossa olin kasvanut), sai minut huomaamaan että voin tuntea näin ajasta ja paikasta riippumatta. Ehkä myös joskus ihmisestä riippumatta. Tie tasapainoon ja onneen ei ole toinen ihminen. Polkuni joudun itse raivaamaan.

Muut
"Relationships are for emotional development." Tutustuin mielenkiintoisiin ihmisiin, ja sain uusia ystäviä. Sain myös olla sopivassa määrin yksin.

Maisemat
Henkisten elämysteni mahdollistajat.

Paluu
Henkinen tasapainoni oli horjua heti Helsinki-Vantaan kentällä, kun matkatavaroita ruumasta sai odottaa yli puoli tuntia. Ihmiset alkoivat hermostua, ja minua alkoi ahdistaa. En halua palata kaaokseen.
-------

Yhteensä
Takaisin arkeen. Sotkut ja kiemurat eivät kadonneet viikon aikana minnekään. Sitä en toki odottanutkaan. Koen kuitenkin olevani taas himpun verran vahvempi, himpun verran rauhallisempi, himpun verran tasapainoisempi. Himpun verran onnellisempi.

Kuinka joskus kaipaankaan saada olla heikko

Jäin kiinni rysän päältä. Yllätin itseni ajattelemasta, miten hyvältä tuntuisikaan, jos saisin käpertyä kainaloosi, silittäisit minua. Painaisit minut syliisi ja antaisit suukon otsalle. Saisin hetken olla heikompi, saisin olla pärjäämättä yksin. Saisin heittää kaikki maailman huolet harteiltani ja nyyhkyttää, ja sinä kuivaisit kyyneleeni. Saisin myöntää, että en voi pelastaa kuin korkeintaan itseni. Saisin olla avuton, ja sinä pitäisit minut pystyssä.

Pärjään yksin. Tämä olotila pääsääntöisesti sopii minulle. Liihotan linnun lailla, vapaana. Välillä sitä vain toivoisi, että löytäisi oksan, jolle pysähtyä hetkeksi lepäämään.

Matkan päältä, päivä 7

Usvametsä on maailmani. Pääsenkö täältä koskaan pois?

Kun kerran metsässä kuljeksin
hämärän tulleen huomasin
ja puiden lehdet olivat pudonneet
Ja sumupilvet laskeutui
ja ympärilleni kietoutui
ja taivaan linnut olivat vaienneet

Mikäs paikka tämä oikein on?
Näin Usvametsän aution
ja silloin kuulin laulun ihmeellisen

Ja huomasin metsässä neitosen
ja se neitonen oli surullinen
Ja poskellaan mä näin kyyneleen

Usvametsän neitonen,
hän kertoi läpi kyynelten
tarinansa surullisen
ja se oli niin ihmeellinen
että minä ymmärtänyt oikein en

Oon Usvametsän vanki tään
ja ainiaaksi tänne jään
vaikka viihdy täällä en mä ollenkaan

Tahtoisin mennä pois,
kauniimpaa varmaan muualla ois
mutta löydä en kai tietä milloinkaan

Matkan päältä, päivä 6

Istuin bussissa. Katselin harmaata taivasta. Maisemat vilistivät ohitseni, mutta taivas pysyi paikallaan. Aurinko oli nousemassa, kultainen juova pilvien välissä kieli siitä. Yritin olla kuulematta oppaan selostusta huonohkolla englannilla. Kontrasti eiliseen oli valtava.

Taivas pysyi paikallaan. Minua kylmäsi. Hetken tunsin olevani valtavan yksinäinen. Kultainen juova levisi ja vääristyi. Jossain tuolla sinä olet, saman taivaan alla, silti kaukana, ulottumattomissa.

---

Söin paikallista keittoa. Se oli mausteista ja kuumaa, kuten pitääkin. Poskeni hehkuivat kylmän jäljiltä. Keitto oli ihanaa. Koin vesiputoksella tunteen, jollaisen viimeksi koin kotona noin vuosi sitten. Silloin makasin pellolla olevalla siirtolohkareella ja katselin tähtiä.

Nyt seisoin, katsoin kanjoniin. Vesiputous jylisi takanani ja edessäni, aurinko värjäsi taivaan kultaan ja punaiseen. Yhtäkkiä en enää kuullut putousta. En enää nähnyt muita ihmisiä. Maisema alkoi sumentua silmissäni, mutta minua ei pelottanut. Tunsin syvää rauhaa ja tasapainoa. Minun ei tarvinnut nähdä ollakseni läsnä. Tänne minä kuulun, Maan syliin.

Matkan päältä, päivä 5

"There's no coincidence for God."

Tästä päivästä en jaksa sanoa muuta kuin että väsyttää. Kerrassaan upea päivä, ja tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Yllättäviä yhteensattumia, vai olivatko? Maisematkin olivat mahtavia.

--- matkan päältä, päivä 4

Olen nukkunut täällä kunnon 9-10 tunnin yöunia. Kuuden hengen female dormissa on minun lisäkseni ollut sekalaista porukkaa, viimeksi suomalainen tyttö. Oli mukava puhua suomea, täällä ajatuksetkin alkavat pyöriä englanniksi. Tällä hetkellä jaan huoneen kahden hongkongilaisen kanssa, toinen on miespuolinen. En ole ihan päässyt perille, miten tällainen järjestely on tapahtunut. Pojan nimi on Kauru. Melkein kuin Hauru Liikkuvasta linnasta. En sanonut sitä hänelle.

Kävin aamulla altaalla, kaupungin suurin on tässä ihan vieressä. Siellä on erilämpöisiä altaita. Kokeilin tietysti kaikkia. +44 astetta oli vähän liikaa. Uin myös vähän. Oli sykähdyttävää kellua vedessä ja katsella pilvien juoksemista taivaan poikki, tuntea tuuli kasvoilla. Tunsin olevani osa sitä kaikkea, kuin kuuluisin veteen. Olin vesi, olin taivas. Olin näkymätön. Olin osa jotain suurempaa. Voisin hukkua näihin vesiin.

Illalla (tai yöllä) olisi mahdollisuus mennä joulukirkkoon. Tässä lähellä on yksi melkoisen ruma kirkko. Taidan mennä sinne.

Rauhallista joulunaikaa, olkaa kilttejä toisillenne.

Hätäinen tilannekatsaus - matkan päällä, päivä 3

Tänään seikkailin. Koin mitä mielenkiintoisimman tapauksen, jollaista ei ihan jokainen pääsekään kokemaan, kävin nimittäin bussikuskin kanssa taukoparakissa kahvilla. Olin menossa Hafnarfjörðuriin, jossa oli joulumarkkinat, ja olin saanut hieman epämääräiset ohjeet. Luulin että minun piti jäädä pois päätepysakillä. Siellä ei ollut kuitenkaan mitään, ja bussikuski tajusi unohtaneensa sanoa minulle missä jäädä. Hänellä oli kahvitauko, ja hän tarjosi kahvit minulle. Juttelimme pääasiassa talouskriisistä, ja otin hänestä kuvan. Hän otti kuvan minusta bussissa. Jo toinen supermukava bussikuski tällä reissulla. Miten näitä löytyykään?... Tänään pääsin myös näkemään Björkin. Hän lauloi paikallisia joululauluja.

En ole juurikaan pysähtynyt tänään. Ihanaa aivojen nollausta! Väsyttää. Myrsky nousee jälleen.

Eheyttäviä kokemuksia matkan päältä, päivä 2

Hyvin nukutun yön (en nähnyt unia) jälkeen heräsin ajatukseen silica-mudasta, jota pidetään niin hyvänä iholle. Mistä nimi on niin tuttu? Sitten muistin. Laboratorioissa silicageeli kiellettiin eksikaattorien kosteudenkerääjanä, koska sen todettiin olevan karsinogeenista, ja laboratorioiden piti siirtyä orangegeeliin. Miltähän täkäläisten syöpätilastot näyttavät verrattuna vaikkapa suomalaisiin?

---

Söin aamiaista. Taustalla soi jazz. Ajatus hapanhaista hymyilytti. Selailin esitteitä. Minne menisin joulupäivänä? Huomasin jo eilen, miten ajatukseni virittyivät korkeammalle tasolle. Mitähän mietinkään muutaman päivän päästä?

---

Kaffismidjassa raapustettua
Kuljin kuin unessa. Tarvoin rinnettä ylöspäin sohjossa. Räntä piiskasi vastaan ja tuuli yritti estää etenemiseni. Yhtäkkiä kaupunkilaiset olivat muuttuneet hanhiksi ja joutseniksi, ja ne tarkkailivat minua pelottomasti. Vettä oli pahimmillaan nilkkaan asti, viemärit olivat tukkeutuneet lumesta ja jäästä. Juuri kun jäisten piikkien hakatessa kasvojani ja osuessa silmienympäryksen herkälle iholle luulin, etta tämä on pahinta mitä voi olla, tuuli yltyi entisestään tehden jäistä rinnettä ylöspäin kapuamisen mahdottomaksi. Kartta mureni käsiini. Se oli läpimärkä, niin kuin minäkin. Tämä paikka todellakin pakottaa minut tuntemaan. Minun täytyi olla helvetissä.

Huomasin pienen kahvilan, astuin sisälle kuivattelemaan. Sisustus oli vanhanaikanen, ja nurkassa vanha levysoitin pyöritti nostalgista sävelmää. Cappuchino tuotiin eteeni pöytään, ja vaahtoon oli muotoiltu sydän. Sisälläni läikähti.

---

Poistuminen kahvilasta ja matka takaisin majapaikkaan oli harvinaisen epämiellyttavä kokemus. Sade jatkoi piiskaamistaan kuin hullu, ja tuuli yltyi välillä niin kovaksi, ettei eteenpäin päässyt ennen kuin tuuli kääntyi tempomaan sivusta.

Lopulta takki antoi periksi jäätävälle vedelle ja tuulelle, ja tunsin kuinka ensimmäinen vesipisara valui paidan kaula-aukosta. Se eteni piinallisen hitaasti uomaa pitkin rintojen väliin, tunsin sen hyisen kosketuksen ihollani. Hetken kuluttua toinen vieri edellisen jälkiä seuraten, luonnollisinta reittiä suoraan alaspäin. Kolmas oli jo tehdä minut hulluksi.

Ajatuksia reissun päältä - päivä 1

Kuljin kuin unessa. Leijuin, soljuin hitaasti eteenpäin kalkkimaitomaisessa aineessa, joka lämmöllään hyväili kehoani. Vedestä nouseva usva ympäröi minua. Yläpuolellani näkyivät tähdet. Tältäkö tuntuu olla taivaassa?

---

Veden pulpahtelu tunkeutui yhä vaativammin tajuntaani. Hetkeen en voinut keskittyä kuin siihen. Hetken luulin olevani maankuoren sisassä. Katon kivistä putoili vettä päälleni, kun höyry tiivistyi niihin. Epätodellista. Vulkaanista kiveä, höyryä, pulputusta. Tunsin sympatiaa laavaa kohtaan, tältä siitä mahtaa tuntua. Melko korutonta.

---

Laguuni, sen lisäksi että tuntui hyvältä ja teki hyvää keholle, herätti minussa valtavasti ajatuksia ja tuntemuksia, joita saatoin rauhassa tutkiskella. Ihmiset juttelevat minulle. Aitoja ihmisiä, aitoa välittämistä.

Viimeinen ehkä vähään aikaan

Kohta pitää lähteä lentokentälle. Outo tunne. Yöllä näin pitkästä aikaa painajaista exästä. Hyvin alkaa.

Enhän ole tunteeton?

Aamulla kävin kirkossa pikkuveljen joulutilaisuudessa. Yritin tuntea edes jotain. Kuulin vain epävireisen veisuun, ja lähellä kitisevän pienen lapsen äänen, ihmisten yskinnän. Puuttui enää kännykän soittoääni. En tuntenut mitään.

Kävimme mummon haudalla. Varikset raakkuivat, niiden ääni sopi hyvin tunnelmaan. Veli kysyi, näkeekö mummo varmasti kynttilät taivaasta.

Unohdin perua tämänpäiväisen tapaamisen. Tahallaan en ollut kelju, oikeasti unohdin.

Pitäisi lähteä. Perhejoulu taisi olla sitten tässä. Jätän tämän kaiken taakseni.


Olen yksin.
Olen kotona.
Olen onnellinen.

Nimetön

Päätin siirtää lauanatain treffejä hamaan tulevaisuuteen. Ei tässä nyt ennätä uusia ihmissuhteita kehitellä, kun entisienkin ylläpidossa on ollut vähän takkuilua. Eilen piti lähteä vielä iltakymmeneltä lenkille. Teki hyvää, en edes muista milloin olin viimeksi käynyt.

Sisustusprojektini on edennyt ja alkaa näyttää hyvältä. Seinä näyttää nyt paljon houkuttelevammalta ja mielenkiintoisemmalta kuin aiemmin, jolloin kietouteena pelkkään maalarinvalkoiseen. Alastomuus itsessään ei välttämättä ole kaunista. Rumastakin voi saada viettelevän näköisen pienellä ehostuksella.

Lavuaarijohdannaisia

Viime aikoina elintarvikkeet ovat saaneet minut jostain syystä ajattelemaan hieman vertauskuvallisesti. Yleensä niin päin että teen jonkin huomion elintarvikkeesta ja hoksaan saman pätevän muutenkin, pääasissa ihmissuhteissa. Pimeää.

Tämän päivän elintarvikevertaus liittyy maitoon. Työkaveri oli nostanut maitopurkin pöydälle. Menin ottamaan kaapista kahvimaitoa, ja kysyin, onko purkki pöydällä jostain tietystä syystä. Oli jäänyt tutkinta kesken, onko maito vielä kelvollista. Uusi avaamaton purkki odotti jääkaapissa. Analysoin pöydällä olleen purkin sisältöä, vaikutti ihan elinvoimaiselta. Siitä riittäisi vielä melkein kahteen kahvikupilliseen. Työkaveri kehotti kaatamaan sisällön viemäriin ja avaamaan uuden.

Kaataessani maitoa viemäriin mietin, miksi tämä nyt tuntuu niin rikolliselta. Emme kuitenkaan saa tyhjennettyä uuttakaan ennen viikonloppua, ja sama määrä maitoa jää todennäköisesti pilaantumaan, eli vanhemman maidon pois toimittaminen on ihan fiksu homma, käytetään saman tien parempaa. Ja sitten se vertaus (lavuaariiin katsellessa sitä miettii kaikenlaista). Eikö kannattaisi vaihtaa uuteen ennen kuin entinen alkaa aiheuttaa pahaa oloa? Miksi se on moraalisesti arveluttavaa? Vai onko se edes?

Yksi pieni suuri asia

Pudotin aamulla kirjeen postilaatikkoon. Laatikko tyhjennetään viideltä. Sitten vain odottelemaan päätöstä.

Kävi miten kävi, kiitos tästä mahdollisuudesta, jonka minulle näytit. Tämä on Sinulle (kuuntelin eilen):


Josh Groban: Thankful

Some days we forget to look around us
Some days we can't see the joy that surrounds us
So caught up inside ourselves
We take when we should give

So for tonight we pray for
What we know can be
And on this day we hope for
What we still can't see

It's up to us to be the change
And even though we all can still do more
There's so much to be thankful for

Look beyond ourselves
There's so much sorrow
It's way too late to say
I'll cry tomorrow
Each of us must find our truth
It's so long overdue

So for tonight we pray for
What we know can be
And every day we hope for
What we still can't see

It's up to us to be the change
And even though we all can still do more
There's so much to be thankful for

Even with our differences
There is a place we're all connected
Each of us can find each other's light

So for tonight we pray for
What we know can be
And on this day we hope for
What we still can't see

It's up to us to be the change
And even though this world needs so much more
There's so much to be thankful for

Objektiivista itsetutkiskelua

Luin vanhoja runojani. Hitto olen ollut tosi sekaisin! Pitänyt henkireikänäni itselleni vahingollisia asioita, kykenemättä näkemään niiden ohi. Nyt tunnen olevani henkisesti kutakuinkin tasapainossa ja oppinut tarkastelemaan asioita, ilmiöitä ja omaa käyttäytymistänikin yhä objektiivisemmin. Voisi sanoa jopa tunteettomammin, mutta se olisi hieman harhaanjohtamista. Edelleen tunnen syvästi. Erona entiseen pystyn nykyään analysoimaan tunteitani paremmin sekä ymmärtämään niiden vaikutusta käytökseeni, ja peilaamaan omia käyttäytymismallejani sekä itseni aiempaan toimintaan että muiden käytökseen.

Ehkä mielenkiintoisinta on ollut havaita, että oma käytös tietyissä asioissa on ollut aivan tietoista ja jopa melkoisen itsekästä. Olen suorittanut omaa kostoretkeäni, jonka toimet eivät ole kuitenkaan osuneet lähellekään maaliaan, vaan aivan sivullisiin. Mutta niinhän se on, sodassa yhdeksän kymmenestä uhrista on siviilejä. Onneksi ymmärsin ja pystyin pääsemään tilanteen yli. Minulla ei ole tarvetta eikä halua satuttaa ketään.

Neandertalinihmisten otsalohko

oli pienempi kuin nykyihmisen. Pituuteni puolesta sopisin näköjään neandertalilaiseksi. Kasvonpiirteeni lienevät kuitenkin liian jalot voidakseni sopeutua joukkoon huomaamatta.

Wikipediasta poimittua:
Erään arvion mukaan neandertalinihmisen käsikirveen teko vaati 111 iskua neljässä työvaiheessa ja Cro-Magnonin ihmisen eli nykyihmisen käsikirves vaati 251 iskua yhdeksässä työvaiheessa.

Osoittavatko eroavaisuudet iskujen ja työvaiheiden määrässä nykyihmisen olleen kehittyneempi käsikirveen tekijä? Minulle tämä tiedonjyvä toi ajatuksen pikemminkin päinvastaisesta: neandertalinihmisen kyvystä tehokkaampaan työskentelyyn. Itsekin pyrin tehokkaaseen toimintaan työnteossa. Tehokkuus mahdollistaa enemmän aikaa laiskottelulle, ja laiskottelu sekä nautiskelu ovat elämän suola.

Nykyajan neandertalilaisen kyky kommunikoimattomuuteen on jälleen kerran aiheuttanut minussa ristiriitaisia tunteita. Miten missään voi edetä, jos kanssakäyminen ei pohjaudu aitoon keskusteluun tai ylipäätään jonkinlaiseen tiedonvaihtoon? Ajatustenlukukykyä ainakaan minulla ei vielä ole. Olen selvästikin myös kadottanut omien ajatusten jäsentelykyvyn. Pyrin parempaan, ja tiedän pystyvänikin siihen.

Eilisen glögin jämät

Seitsemän astetta pakkasta. Kirjoitin joskus vuosia sitten runon, jossa vatuloitiin numeron seitsemän ympärillä. Olen kirjoittanut parempiakin. Runo taisi syntyä joulukuussa. Tai sitten ei. Tilastoja tehdään mitä kummallisimmista asioista. Jos minä tilastoisin, miten runojen syntyminen jakautuu eri kuukausille, huomaisin todennäköisesti marras-joulukuun tienoon olevan otollisinta aikaa luovuudelle. Yleensä aktiivisimpia runojaksoja on edeltänyt jokin surullinen, ikävä, lopullinen tai muuten kelju asia, tai niin olen ainakin kuvitellut. Onko kaikki sittenkin vain omassa päässäni? Edesautan itse alakuloa tuottavia tapahtumia kausiluonteisesti?

Aamulla löysin työpaikalta pöydän kulmalta puolillaan glögiä olevan mukin. Pöytä ei ollut työpöytäni. Kaadoin glögin viemäriin. Illalla meni töissä vähän pitkään ja taisin olla hieman uupunut. Nukuin yli 10 tuntia. Tänään aamiaiseksi vitamiiniporetabletti (muistin lopultakin ostaa niitä) ja 1x500 Panadol Zapp. Siinä särkylääkettä nieleskellessä tuli mieleen ajatus narkomaniasta, tällä tavallako se piristävien aineiden käyttö alkaa, puurretaan 12 tunnin työpäiviä ja yritetään elääkin siinä sivussa? Onneksi enää pari päivää ja voi hetken hengähtää.

-----

Päässä raksuttaa taas sata asiaa.

Elämässä on toivoa

Positiivarien joulukalenterissa oli kiva teksti tänään.


Elämässä on toivoa

Kun kävelee kevään ensimmäiset askeleet vihertävällä maalla
se kohottaa katseen, kehottaa katsomaan tulevaan

Niin kuin talven jälkeen
kevään ensimmäiset kukat puhkeavat loistoonsa
eheytyy särkynyt

Eikä kesä koskaan jää saapumatta.

Epäilys

Olen askarrellut tänään. Olen myös polttanut suuni kuumalla glögillä. Eilen stressasin joulukorttien kanssa, tietysti piti jättää asia viime minuuteille. Aitoa joulun tunnelmaa.

Lauantaiksi sovittu kahvihetki arveluttaa. Pitäisiköhän perua? En halua tuottaa mielipahaa kenellekään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että teinpä miten päin tahansa, tulen aiheuttamaan negatiivisia tuntemuksia. Ihmissuhteiden pitäisi olla voimavara, ei energiaa vieviä tai stressiä aiheuttavia. Itsekkäistä syistä voisin tietysti siirtää sitä, jos saisin uuden mekkoni valmiiksi, voisin sitten testauttaa kuinka helma leviää pyörähtäessä.

Uusi sisustusprojektinikin etenee. Koti alkaa vähitellen tuntua kodilta.

Ovet avautuvat

Taas uusi mahdollisuus avautuu edessäni. Tällä kertaa tartun siihen, ja teen sen suurella innolla. Kuinka monta kertaa olenkaan jättänyt tarttumatta, keksinyt erilaisia tekosyitä ja selityksiä huijatakseni itseäni. Kuinka monta kertaa olenkaan elänyt tätä elämääni toisille, unohtaen itseni. Kuinka monta kertaa maailma onkaan lyönyt minua kasvoille, yrittänyt herättää minut siitä houreisesta koomasta, jossa olen vain antanut, jättänyt ottamatta vastaan! Jättänyt kokematta, elämättä, kulkenut eteenpäin ja antanut itsekkäiden ihmisten lypsää voimat itsestäni, antanut niiden vaivihkaa tyhjentää sisimpäni, rohkenematta vaatia mitään takaisin.

Maailma on avoinna edessäni, minun täytyy vain uskaltaa ottaa se avosylin vastaan. Nyt on minun aikani antaa anteeksi itselleni, piinaajilleni olen jo anteeksi antanut. Nyt on minun aikani elää.

Joulua etsimässä

Surumielisyys valtaa alaa. Onneksi minua on siunattu rakkailla ystävillä, joiden tukeen voin aina luottaa. Vaikka ovathan nämä omat ongelmani loppujen lopuksi melko mitättömiä tässä maailmankaikkeudessa. Silti ne valtaavat kohtuuttoman paljon tilaa omasta ahtaasta maailmankaikkeudestani. Koska en meinaa mahtua tänne omine ongelmineni - emme selvästikään mahdu tänne molemmat, ongelmavyyhti ja minä - on minulla muutama vaihtoehto:
1) poistun omasta maailmankaikkeudestani
2) poistan tilani täyttäjät
3) laajennan

Vaihtoehto kolme on kaikkein realistisin ja yksinkertaisin myös toteutukseltaan. Prosessina se ollee myös kaikkein miellyttävin. Laajennussuunnitelmat on jo luotu, ja toteutus alkaa pian. Sitä odotellessa.

Lapsena hartaasti odotettu joulu ei tunnu enää samalta, ulos katsoessa vihreä nurmi paistaa paljaana. Alastomuus ei kuulu jouluun. Olen hukannut joulun taian jonnekin. Tänä jouluna aion kuitenkin tehdä jotain aiemmasta poikkeavaa, etsin kadonnutta kauempaa, uudella kokoonpanolla, ja ehkä löydän sen kadotetun tunteen. Ja jos en löydä, tiedän missä se ei ainakaan ole.

Ihana viikonloppu takana, ja odotettavissa posiitiivisia asioita ensi viikonloppuna. Kunpa pääsisin taas elämään tähän hetkeen myös ajatusten tasolla. Nyt tämä hetki tuntuu niin hätäisesti kokoon kursitulta.

Kooma

Tekniikka tukahduttaa luovuuden.

Kuplan vanki

Matkalla. Selkä menosuuntaan, niin en näe minne olen menossa. Ympärillä hahmoja, jokainen omaan maailmaansa sulkeutuneena. Joku nauraa, on ehkä hieman päihtynyt. Ahtaita maailmoja ympärillä, silti istumme niin tiiviisti että toiset maailmat tunkeutuvat omaani. Kietovat lonkeroitaan tämän kuplani ympärille, en voi välttyä kontaktilta.

Ihmiset ovat yksinäisiä, vaikka ovat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Kuplat törmäilevät, ja joskus - hyvin harvoin tosin - kuplat yhdistyvät, ja yhtäkkiä yhden vankina onkin kaksi sielua. Silloin on vielä ahtaampaa.

Miksi olemme yksinäisiä? Miksi emme vain rohkeasti avaa kuplaamme uusille kiinnostaville ihmisille? Mitä menettäisimme? Voisiko se olla ainakaan nykyistä pahempaa?

Klementiinit

Ne yrittivät joukkopakoa avatusta pussista. Neljä ennätti jo vieriä auton penkille ja yksi vielä pidemmälle, mutta nappasin ne kaikki kiinni ja sulloin takaisin vankilaansa. Huvitti tuo epätoivoinen, täysin tuhoon tuomittu pakoyritys, johon klementiinit päättivät ryhtyä tilaisuuden tullen. Onnettomat, täysin suunnittelematon, kaaoksenomainen yritys, eihän sillä voi olla kuin yhdenlainen loppu. Suupieleni kaartuivat hymyyn. Hölmöt klementiinit!

Sitten ajatus putkahti päähäni - olenko minäkin samanlainen? Keskellä hallitsematonta, kaaosmaista tilannetta, ehkä hetkessä jolloin en vielä tajua joutuneeni takaisin pussiin, vaan luulen maistavani vapauden. No, pääasia että hymyilyttää, ja ne oranssit karkulaiset maistuvat hyville.

Pakenemista

Täytän päiväni taustaäänillä. Täytän päiväni ihmisillä, vanhoilla ja uusilla, täytän päiväni tuhansilla tehtävillä. Pelkään, että jos pysähdyn, joudun kohtaamaan nämä ajatukseni, ja että niiden painolasti on liian raskas minun kantaa. Toisaalta, entä jos suhtaudunkin asioihin kevyesti, mitä se kertoo minusta? Syväanalyysin aika ei ole vielä, siksi pakenen uusiin tunnelmiin ja tuttavuuksiin.

Loppuun pätkä yhdestä taustaäänestä, Delta Goodremia, I can't break it to my heart:

...

Is it just me?
Did I commit a crime?
I won't believe that loving you
Is just a waste of time
Or was it in my head?
I'm reading into things you never said

'cause I still don't have the answers
To why we couldn't work it out
I wanna think it's something that I did
So I can turn it back around

But if I still believe you love me
Maybe I'll survive
So I tell myself you're coming home
Like you've done a million times
And if it's alright
I'll still be loving you
'cause I can't break it to my heart

...

Yön pimeinä tunteina

Sänkyni on 180 cm leveä. Voin nukkua siinä miten päin haluan, ja nukunkin. Viime yönä heräsin, ja huomasin vieressäni ihmisen. Lyhyen unesta valvetilaan siirtymisen aikana kävin läpi kaikki oleelliset kysymykset: Missä olen? Kuka tuo on? Mitä eilen on tapahtunut? Melko nopeasti havahduin kuitenkin todellisuuteen - kaveri oli käymässä. Ei hätää. Henkilökohtaisessa elämässä ei ihmissuhdemuutoksia. Tyhjää täynnä, kuten kuuluukin.