Että osaakin olla mieli ailahtelevainen. Stressin jälkimainigeissa tulee taas ajateltua ihan liikaa.
Havahduin ahdistavaan ajatukseen. Ihan kuin olisin äkillisesti menettänyt kaiken. Vaikkakin - jos ei omista mitään, ei mitään menetäkään. Olen seissyt meren rannalla tuulta vasten kämmenet täynnä hiekkaa. Nyt käteni ovat tyhjät. Osittain voin syyttää tuulta, mutta osa on valunut sormieni lävitse, en ole pitänyt tarpeeksi tiukasti kiinni. Olenko antanut liian helposti periksi? Olisiko minun pitänyt pitää tiukemmin kiinni? Vai olisiko minun pitänyt pitää tunteeni aisoissa? Murehtiminen jälkikäteen ei auta mitään, mutta kaipaukselleni en mitään voi. Miksi pitikin päästää tunteet mukaan? Minkä ihmeen takia? Että tuntuisi yksinolo taas mahdollisimman tyhjältä?
Muistan vielä sen tunteen, ajatuksen siitä, että näin tämän kaiken kuuluikin mennä. Juuri nyt ei tunnu sellaiselta. Jälkeenpäinhän ne tuntemukset tulevat. Ehkä elämällä on suurempia suunnitelmia minun varalleni, ehkä luvassa on jotain parempaa?
Olen niin väsynyt. Väsynyt näihin kaikkiin ihmissuhdeongelmiin, työhön, näihin ahtaisiin katuihin, ahdasmielisiin ihmisiin. Olen ihan kypsä vaihtamaan maisemaa. Vaan auttaako se kuitenkaan mitään? Muuttuisiko mikään? Alkaa vaikuttaa siltä että kaikki on vain omassa päässäni. Toisaalta - menneisyydestä ei eroon pääse, tulevaisuutta on turha hirveästi suunnitella, olisi edes tässä hetkessä hyvä olla. Valitettavasti elämä tekee kyyniseksi. Ensimmäisenä uuden tuttavuuden nähdessään sitä miettii, mitähän vikaa tuossakin on.
Remontoinko elämääni vuoden sykleissä? Taas tuntuisi olevan uudistuksen aika. Vuosi sitten remontoin urakalla, enkä kadu pätkääkään. En kaipaa mitään niistä ajoista. Kuluneesta vuodesta luulen jääväni kaipaamaan. Ehkä minun ei tällä kertaa tarvitsisi ihan jokaista siltaa takanani polttaa.
Haaveilu pitäisi kieltää lailla. Haaveilu rasittaa sydäntä. Olisiko tämä elämä helpompaa jos ei olisi näin pahasti tunneihminen? Käyttäisikin päätöksiä tehdessä vain järkeään. Sitä päivää taitaa joutua odottelemaan melkoisen pitkään. Ehkä seuraavassa elämässä.
Antti Tuisku: Lämpö
Mun ympärillä on vain yö ja liian suuri hiljaisuus
Mun kynttilät on sammuneet, kaipaan sua
Ja ikkunassa valvoo kuu, kun tyynyllesi harhaudun
ja lakanoihin jäätymään, ilman sua
Sun lämpö poltti kaiken jään
Taas kaipaan syliin lämpimään
Niin pienen hetken hengittää lämpöäsi sain
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment