Remontin aika?

Että osaakin olla mieli ailahtelevainen. Stressin jälkimainigeissa tulee taas ajateltua ihan liikaa.

Havahduin ahdistavaan ajatukseen. Ihan kuin olisin äkillisesti menettänyt kaiken. Vaikkakin - jos ei omista mitään, ei mitään menetäkään. Olen seissyt meren rannalla tuulta vasten kämmenet täynnä hiekkaa. Nyt käteni ovat tyhjät. Osittain voin syyttää tuulta, mutta osa on valunut sormieni lävitse, en ole pitänyt tarpeeksi tiukasti kiinni. Olenko antanut liian helposti periksi? Olisiko minun pitänyt pitää tiukemmin kiinni? Vai olisiko minun pitänyt pitää tunteeni aisoissa? Murehtiminen jälkikäteen ei auta mitään, mutta kaipaukselleni en mitään voi. Miksi pitikin päästää tunteet mukaan? Minkä ihmeen takia? Että tuntuisi yksinolo taas mahdollisimman tyhjältä?

Muistan vielä sen tunteen, ajatuksen siitä, että näin tämän kaiken kuuluikin mennä. Juuri nyt ei tunnu sellaiselta. Jälkeenpäinhän ne tuntemukset tulevat. Ehkä elämällä on suurempia suunnitelmia minun varalleni, ehkä luvassa on jotain parempaa?

Olen niin väsynyt. Väsynyt näihin kaikkiin ihmissuhdeongelmiin, työhön, näihin ahtaisiin katuihin, ahdasmielisiin ihmisiin. Olen ihan kypsä vaihtamaan maisemaa. Vaan auttaako se kuitenkaan mitään? Muuttuisiko mikään? Alkaa vaikuttaa siltä että kaikki on vain omassa päässäni. Toisaalta - menneisyydestä ei eroon pääse, tulevaisuutta on turha hirveästi suunnitella, olisi edes tässä hetkessä hyvä olla. Valitettavasti elämä tekee kyyniseksi. Ensimmäisenä uuden tuttavuuden nähdessään sitä miettii, mitähän vikaa tuossakin on.

Remontoinko elämääni vuoden sykleissä? Taas tuntuisi olevan uudistuksen aika. Vuosi sitten remontoin urakalla, enkä kadu pätkääkään. En kaipaa mitään niistä ajoista. Kuluneesta vuodesta luulen jääväni kaipaamaan. Ehkä minun ei tällä kertaa tarvitsisi ihan jokaista siltaa takanani polttaa.

Haaveilu pitäisi kieltää lailla. Haaveilu rasittaa sydäntä. Olisiko tämä elämä helpompaa jos ei olisi näin pahasti tunneihminen? Käyttäisikin päätöksiä tehdessä vain järkeään. Sitä päivää taitaa joutua odottelemaan melkoisen pitkään. Ehkä seuraavassa elämässä.


Antti Tuisku: Lämpö

Mun ympärillä on vain yö ja liian suuri hiljaisuus
Mun kynttilät on sammuneet, kaipaan sua
Ja ikkunassa valvoo kuu, kun tyynyllesi harhaudun
ja lakanoihin jäätymään, ilman sua

Sun lämpö poltti kaiken jään
Taas kaipaan syliin lämpimään
Niin pienen hetken hengittää lämpöäsi sain

Poikkeuksellista matkakuumeettomuutta

Hmm.. Kahden viikon päästä olisi mahdollisuus lähteä taas reissuun, tuli taannoin hommattua halvat lentoliput. Taitaa jäädä reissu kuitenkin tällä kertaa tekemättä. Ensimmäistä kertaa ei huvita lähteä tutkimaan maailmaa. En vain kertakaikkiaan jaksa lähteä lyhyellekään matkalle. En jaksa keskittyä mihinkään. Haluaisin vain nukkua pois tämän järjettömän uupumuksen.

Kuolemantaudissa

Se alkoi illalla lievällä kurkkukivulla. Olotila paheni nopeasti. Makasin kahden paksun peiton alla, kehoni vääntelehti kylmänväristyksistä ja lihaskrampeista. Hengittäminen alkoi olla vaikeaa. Nukuin viiden minuutin pätkissä. Aamuyöllä oli pakko käydä juomassa vettä, mittasin samalla kuumeen. Matka makuuhuoneesta keittiöön oli painajaista. Jalat eivät liikkuneet, vapisin kauttaaltani ja läähätin kuin koira. Hourailin. Hain vielä viltin peitteiden lisäksi. Olin lyyhistyä matkalle.

Sain sairaslomapäiväni, sitähän minä olin salaa toivonutkin kaiken kiireen keskellä. Tosin ilman tällaista olotilaa. Purkaako kehoni nyt kertynyttä stressiä?

Ahdistus kulminoituu tähän päivään. Toivottavasti. Jos ei, ... ... ...

Murrun varmaan kohta tämän työmäärän alle. Viime yönä tulleissa työsähköposteissa on valtavasti korjaus-, lisäys- ja muutoskehotuksia projektiin, joka pitää saada valmiiksi tänään. Työn olisi suurimmilta osin voinut tarkastaa jo viikkoja sitten, mutta ei. Kaikki kasautuu viimeiselle päivälle. Jos vain olisin saanut tietää vaikka viikko sitten, olisi ollut paljon helpompi tehdä tasaisesti pitempää päivää. Melkein itkettää. Tätä on mahdoton saada valmiiksi, mutta silti pitäisi kyetä. Tieto lamaannutti minut, enkä meinaa saada mitään aikaiseksi. Miten tästä voi selvitä?

Äärimmäisen väsynyttä touhua

Nukuin 12 tunnin yöunet. Koko päivä on kulunut väsyneissä merkeissä, kuin tarpoisin vyötäröä myöten liisterissä. Kannattaa varmaan siinä vaiheessa alkaa olla huolissaan itsestään ja jaksamisestaan, kun jatkuva uupumus painaa päälle, vaikka nukkuu pitkään? Tai viimeistään siinä vaiheessa, kun havahtuu autolla ajaessaan ajattelemasta, jos ajaisi sopivan kokoisen kolarin? Sen verran ison että saisi sairaslomaa ja pääsisi lepäämään. Aina ei jaksaisi mennä täysillä eteenpäin. Liialliset vaatimukset, sekä itseltä tulevat että ympäristön paineet, lopulta lamaannuttavat.

Matkan päältä, päivä 5

"There's no coincidence for God."

Tästä päivästä en jaksa sanoa muuta kuin että väsyttää. Kerrassaan upea päivä, ja tutustuin uusiin ihaniin ihmisiin. Yllättäviä yhteensattumia, vai olivatko? Maisematkin olivat mahtavia.

Hätäinen tilannekatsaus - matkan päällä, päivä 3

Tänään seikkailin. Koin mitä mielenkiintoisimman tapauksen, jollaista ei ihan jokainen pääsekään kokemaan, kävin nimittäin bussikuskin kanssa taukoparakissa kahvilla. Olin menossa Hafnarfjörðuriin, jossa oli joulumarkkinat, ja olin saanut hieman epämääräiset ohjeet. Luulin että minun piti jäädä pois päätepysakillä. Siellä ei ollut kuitenkaan mitään, ja bussikuski tajusi unohtaneensa sanoa minulle missä jäädä. Hänellä oli kahvitauko, ja hän tarjosi kahvit minulle. Juttelimme pääasiassa talouskriisistä, ja otin hänestä kuvan. Hän otti kuvan minusta bussissa. Jo toinen supermukava bussikuski tällä reissulla. Miten näitä löytyykään?... Tänään pääsin myös näkemään Björkin. Hän lauloi paikallisia joululauluja.

En ole juurikaan pysähtynyt tänään. Ihanaa aivojen nollausta! Väsyttää. Myrsky nousee jälleen.

Eilisen glögin jämät

Seitsemän astetta pakkasta. Kirjoitin joskus vuosia sitten runon, jossa vatuloitiin numeron seitsemän ympärillä. Olen kirjoittanut parempiakin. Runo taisi syntyä joulukuussa. Tai sitten ei. Tilastoja tehdään mitä kummallisimmista asioista. Jos minä tilastoisin, miten runojen syntyminen jakautuu eri kuukausille, huomaisin todennäköisesti marras-joulukuun tienoon olevan otollisinta aikaa luovuudelle. Yleensä aktiivisimpia runojaksoja on edeltänyt jokin surullinen, ikävä, lopullinen tai muuten kelju asia, tai niin olen ainakin kuvitellut. Onko kaikki sittenkin vain omassa päässäni? Edesautan itse alakuloa tuottavia tapahtumia kausiluonteisesti?

Aamulla löysin työpaikalta pöydän kulmalta puolillaan glögiä olevan mukin. Pöytä ei ollut työpöytäni. Kaadoin glögin viemäriin. Illalla meni töissä vähän pitkään ja taisin olla hieman uupunut. Nukuin yli 10 tuntia. Tänään aamiaiseksi vitamiiniporetabletti (muistin lopultakin ostaa niitä) ja 1x500 Panadol Zapp. Siinä särkylääkettä nieleskellessä tuli mieleen ajatus narkomaniasta, tällä tavallako se piristävien aineiden käyttö alkaa, puurretaan 12 tunnin työpäiviä ja yritetään elääkin siinä sivussa? Onneksi enää pari päivää ja voi hetken hengähtää.