Tulevaisuutta?

Kuuntelen töitä tehdessä Eurythmicsin Miracle of Lovea, saa todella mielen haikeaksi.

Töissä väläyteltiin projektia, joka työllistäisi minut koko vuodeksi, jos saamme sen. Hiljaa mielessäni ajattelin, että tuskinpa olen koko aikaa täällä. Toivon silti, että saamme projektin ja pääsen siihen mukaan, koska se on todella mielenkiintoinen.

Lisää kärpäspaperia

KPM (Kärpäspaperimies) ei ole luovuttanut vieläkään. Hän epäilee minun unohtaneen hänet. Voi sentään, en toki ole unohtanut. Kuinka voisinkaan? Sitä en hänelle kuitenkaan aio kertoa, kuten en myöskään sitä, minkälaisia tuntemuksia hänen yhteydenottonsa minussa aiheuttavat. KPM on minulle piikkilankaa. Kun se kerran takertuu, irrottaminen on hankalaa, ja riuhtomalla vain pahimillaan haavoittaa itseään. Ei sitä silti ympärillään halua pitää, joten eroon olisi päästävä.

Yö vie haaveilijan

Nämä päivät olen taas ajatellut sinua. Olen viettänyt yksinäiset yöni miettien, kuinka hyvältä taas tuntuisikaan nukkua kainalossasi, kuinka hyvältä taas tuntuisi olla sylissäsi, tuntea kosketuksesi ihollani, huulesi huulillani. Mietin niitä onnenhetkiäni. Niin kuin silloin, kun seisoimme aallonmurtajalla, seisoimme vain hiljaa tiukasti toisiimme painautuneina, mitään muuta ei tarvittu. Se oli yksi elämäni romanttisimmista hetkistä. Välillämme oli vetovoimaa ensi sekunnista asti. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, haparoiva sydämeni otti uudestaan ensiaskeliaan, löysin kadoksissa olleet tunteeni. En jaksa uskoa, että löysin ne vain kadottaakseni ne uudestaan.

Into alkaa taas löytyä

Ei sitä matkakuumeettomuutta kauhean kauan tarvinnut potea. Puolentoista viikon päässä häämöttäisi yksi mahdollisuus. Pitää vähän miettiä, viitsiikö ostaa uuden paluulennon ja lähteä vain viikonlopuksi. Alkuperäistä suunnitelmaa pienestä vajaan viikon lomasta en pysty toteuttamaan. Kohde on kuitenkin sellainen, jolle haluan antaa aikaa. Jos menen nyt, en mene sinne ihan heti kuitenkaan uudestaan. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja tämä pieni otus tahtoo kaikki tutkia.

Töissä kahvipöytäkeskustelu suorastaan yllätti minut tänään. Kollega kuvaili minua tyyneksi ja rauhalliseksi. Tajusin sen olevan totta. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut olevani näinkin lähellä stoalaisuutta.

Remontin aika?

Että osaakin olla mieli ailahtelevainen. Stressin jälkimainigeissa tulee taas ajateltua ihan liikaa.

Havahduin ahdistavaan ajatukseen. Ihan kuin olisin äkillisesti menettänyt kaiken. Vaikkakin - jos ei omista mitään, ei mitään menetäkään. Olen seissyt meren rannalla tuulta vasten kämmenet täynnä hiekkaa. Nyt käteni ovat tyhjät. Osittain voin syyttää tuulta, mutta osa on valunut sormieni lävitse, en ole pitänyt tarpeeksi tiukasti kiinni. Olenko antanut liian helposti periksi? Olisiko minun pitänyt pitää tiukemmin kiinni? Vai olisiko minun pitänyt pitää tunteeni aisoissa? Murehtiminen jälkikäteen ei auta mitään, mutta kaipaukselleni en mitään voi. Miksi pitikin päästää tunteet mukaan? Minkä ihmeen takia? Että tuntuisi yksinolo taas mahdollisimman tyhjältä?

Muistan vielä sen tunteen, ajatuksen siitä, että näin tämän kaiken kuuluikin mennä. Juuri nyt ei tunnu sellaiselta. Jälkeenpäinhän ne tuntemukset tulevat. Ehkä elämällä on suurempia suunnitelmia minun varalleni, ehkä luvassa on jotain parempaa?

Olen niin väsynyt. Väsynyt näihin kaikkiin ihmissuhdeongelmiin, työhön, näihin ahtaisiin katuihin, ahdasmielisiin ihmisiin. Olen ihan kypsä vaihtamaan maisemaa. Vaan auttaako se kuitenkaan mitään? Muuttuisiko mikään? Alkaa vaikuttaa siltä että kaikki on vain omassa päässäni. Toisaalta - menneisyydestä ei eroon pääse, tulevaisuutta on turha hirveästi suunnitella, olisi edes tässä hetkessä hyvä olla. Valitettavasti elämä tekee kyyniseksi. Ensimmäisenä uuden tuttavuuden nähdessään sitä miettii, mitähän vikaa tuossakin on.

Remontoinko elämääni vuoden sykleissä? Taas tuntuisi olevan uudistuksen aika. Vuosi sitten remontoin urakalla, enkä kadu pätkääkään. En kaipaa mitään niistä ajoista. Kuluneesta vuodesta luulen jääväni kaipaamaan. Ehkä minun ei tällä kertaa tarvitsisi ihan jokaista siltaa takanani polttaa.

Haaveilu pitäisi kieltää lailla. Haaveilu rasittaa sydäntä. Olisiko tämä elämä helpompaa jos ei olisi näin pahasti tunneihminen? Käyttäisikin päätöksiä tehdessä vain järkeään. Sitä päivää taitaa joutua odottelemaan melkoisen pitkään. Ehkä seuraavassa elämässä.


Antti Tuisku: Lämpö

Mun ympärillä on vain yö ja liian suuri hiljaisuus
Mun kynttilät on sammuneet, kaipaan sua
Ja ikkunassa valvoo kuu, kun tyynyllesi harhaudun
ja lakanoihin jäätymään, ilman sua

Sun lämpö poltti kaiken jään
Taas kaipaan syliin lämpimään
Niin pienen hetken hengittää lämpöäsi sain

Poikkeuksellista matkakuumeettomuutta

Hmm.. Kahden viikon päästä olisi mahdollisuus lähteä taas reissuun, tuli taannoin hommattua halvat lentoliput. Taitaa jäädä reissu kuitenkin tällä kertaa tekemättä. Ensimmäistä kertaa ei huvita lähteä tutkimaan maailmaa. En vain kertakaikkiaan jaksa lähteä lyhyellekään matkalle. En jaksa keskittyä mihinkään. Haluaisin vain nukkua pois tämän järjettömän uupumuksen.

Kuolemantaudissa

Se alkoi illalla lievällä kurkkukivulla. Olotila paheni nopeasti. Makasin kahden paksun peiton alla, kehoni vääntelehti kylmänväristyksistä ja lihaskrampeista. Hengittäminen alkoi olla vaikeaa. Nukuin viiden minuutin pätkissä. Aamuyöllä oli pakko käydä juomassa vettä, mittasin samalla kuumeen. Matka makuuhuoneesta keittiöön oli painajaista. Jalat eivät liikkuneet, vapisin kauttaaltani ja läähätin kuin koira. Hourailin. Hain vielä viltin peitteiden lisäksi. Olin lyyhistyä matkalle.

Sain sairaslomapäiväni, sitähän minä olin salaa toivonutkin kaiken kiireen keskellä. Tosin ilman tällaista olotilaa. Purkaako kehoni nyt kertynyttä stressiä?